Kevät tulee. Tänä vuonna aivan liian aikaisin. Ei aikaisin siksi, että minä henkilökohtaisesti olisin sitä mieltä, vaan aivan liian aikaisin ollakseen normaali, luonnonkierron mukainen. Tänne pohjoiseen kuuluva. Ja miten epätavallisen, kummallisen ja vaarallisen talven jälkeen se tulee.
Iloitseminen keväästä ja tuskailu takatalvesta maaliskuussa tuntuu oudolta. Kuin ihmiset eivät näkisi kuinka väärin se on. Kuinka rikki maailma on, jos maaliskuussa maa on paljas ja tulppaanit nousevat. Maaliskuussa kuuluisi olla vielä talvi, eteläisissäkin osissa maata.
Valon määrä kuitenkin kasvaa jo. Kevätpäiväntasaus oli ja meni. Yö ja päivä olivat hetken aikaa yhtä pitkiä, nyt päivä vie voiton, kasvaa juhannukseen asti.

Kevät on kasvun aikaa. Uuden elämän ja palaavien muuttolintujen aikaa. Eilen kuulin minäkin joutsenet purkaessani ulkoportaan eteen muodostunutta keskikokoista sulamisvesijärveä ja hikoillessani huppari päällä. Aurinko on lämmin, kirkas ja korkealla. Valo on jo kevättalven kirkasta, vimmaista valoa.
Rakastan meidän neljää vuodenaikaa. Vaikka kevät on mutainen, kiireinen ja etenee ihan liian nopeasti, kesä on hengästyttävä, kuuma ja hikinen, syksy kurainen, märkä ja pimeä, talvi kylmä ja loputtoman pitkän tuntuinen, kaikki ne kuuluvat tänne pohjoiseen. Koko meidän pohjoinen elo täällä rakentuu tälle vuodenkierrolle. Vuodenaikojen vaihtelulle.
En voi olla miettimättä, mitä tapahtuu, kun se särkyy. On särkynyt jo. Mitä tapahtuu metsäpeuralle, sudelle, karhulle ja kaikille muille? Miten muuttolinnut selviytyvät pitenevästä, epävakaisemmaksi muuttuvasta keväästä ja takatalvista, jos he saapuvat jo maaliskuussa, ohittavat eteläiset levähdyspaikkansa ja jatkavat liian nopeasti liian pitkälle?
Kevät on ihanaa aikaa. Mutta voisiko se silti malttaa tulla vasta sitten, kun sen aika on?


