Herääminen

Kevät tulee. Tänä vuonna aivan liian aikaisin. Ei aikaisin siksi, että minä henkilökohtaisesti olisin sitä mieltä, vaan aivan liian aikaisin ollakseen normaali, luonnonkierron mukainen. Tänne pohjoiseen kuuluva. Ja miten epätavallisen, kummallisen ja vaarallisen talven jälkeen se tulee.

Iloitseminen keväästä ja tuskailu takatalvesta maaliskuussa tuntuu oudolta. Kuin ihmiset eivät näkisi kuinka väärin se on. Kuinka rikki maailma on, jos maaliskuussa maa on paljas ja tulppaanit nousevat. Maaliskuussa kuuluisi olla vielä talvi, eteläisissäkin osissa maata.

Valon määrä kuitenkin kasvaa jo. Kevätpäiväntasaus oli ja meni. Yö ja päivä olivat hetken aikaa yhtä pitkiä, nyt päivä vie voiton, kasvaa juhannukseen asti.

Kevät on kasvun aikaa. Uuden elämän ja palaavien muuttolintujen aikaa. Eilen kuulin minäkin joutsenet purkaessani ulkoportaan eteen muodostunutta keskikokoista sulamisvesijärveä ja hikoillessani huppari päällä. Aurinko on lämmin, kirkas ja korkealla. Valo on jo kevättalven kirkasta, vimmaista valoa.

Rakastan meidän neljää vuodenaikaa. Vaikka kevät on mutainen, kiireinen ja etenee ihan liian nopeasti, kesä on hengästyttävä, kuuma ja hikinen, syksy kurainen, märkä ja pimeä, talvi kylmä ja loputtoman pitkän tuntuinen, kaikki ne kuuluvat tänne pohjoiseen. Koko meidän pohjoinen elo täällä rakentuu tälle vuodenkierrolle. Vuodenaikojen vaihtelulle.

En voi olla miettimättä, mitä tapahtuu, kun se särkyy. On särkynyt jo. Mitä tapahtuu metsäpeuralle, sudelle, karhulle ja kaikille muille? Miten muuttolinnut selviytyvät pitenevästä, epävakaisemmaksi muuttuvasta keväästä ja takatalvista, jos he saapuvat jo maaliskuussa, ohittavat eteläiset levähdyspaikkansa ja jatkavat liian nopeasti liian pitkälle?

Kevät on ihanaa aikaa. Mutta voisiko se silti malttaa tulla vasta sitten, kun sen aika on?

Pikaviestinnästä takaisin hitaaseen viestintään?

En varmastikaan ole ainoa, joka on viime aikoina herännyt pohtimaan somejättien valtaa tässä maailmassa. Kun Meta päätti heittää tasa-arvon, faktantarkistuksen ja demokratian tukemisen romukoppaan, alkoi todenteolla tuntua siltä, että on tullut aika jättää metaversumi taakseen ja siirtyä kohti vapaampia, korruptoitumattomampia kanavia.

Paluu blogin pariin tuntuu siis jokseenkin luontevalta, vaikka samalla hieman mietinkin kauanko intoni sen ylläpitämiseen mahtaa säilyä. Onhan pääkoppani jo aika hyvin opetettu siihen, että sosiaalisen median loputon virta ja nopea ja helppo julkaiseminen on vain parin kosketusnäytön sipaisun päässä. Bloggaajana kun olen vielä siitä vanhanaikainen, että kaikki pidemmät tekstit ja esimerkiksi sähköpostit kirjoitan mieluiten koneella enkä puhelimella. Ja se läppärin avaaminen… Se saattaa viedä toisinaan päiväkausia.

Ovatko blogit sitten kuolemassa? Tai jo kuolleet? Vai kenties tekemässä uutta paluuta? Jaksavatko ihmiset vielä klikkailla näitä auki ja syventyä pidempään tekstiin 15-45 sekunnin videoiden sijaan? Ehkä blogi on sellainen vastalause nykyiselle kertakäyttökulttuurille, jossa ihminen koukutetaan jatkuvasti vaihtuvaan, nopeatempoiseen ärsykevirtaan ja aivot janoavat jatkuvasti jotain uutta ihmeteltävää. Toisaalta samalla blogi on myös ehkä rauhoittavampi, saavutettavampi, mieleenpainuvampi, koska se vaatii pysähtymään äärelleen eivätkä sitä häiritse sosiaalisen median alati häilyväiset algoritmit. Blogi on ja pysyy.

Toisaalta blogien tyyli on hyvin erilainen verrattuna sosiaaliseen mediaan, jonka sisältö voi olla hyvinkin irrallista ja silppumaista. Blogit kantavat yleensä jotain teemaa – toki, niinhän moni sosiaalisen median profiilikin rakentuu nykyään tarkasti jonkin yksittäisen teeman ympärille ja yhdellä ihmisellä saattaa olla useampi eri tili, yksi jokaiselle teemalle. Ajatuksena se ärsyttää minua, koska en pidä sellaisesta itsensä erittelystä ja lokeroinnista, vaikka ymmärränkin sen tarkoituksenmukaisuuden. Silti. Vastustan.

Ehkä siitä syystä oma bloggaaminen on ollut niin aaltoilevaa ja takkuilevaa, kun en oikein koe olevani palavasti minkään yhden asian ihminen, vaan elämäni rakentuu useasta yhtä tärkeästä ja yhtä kiinnostavasta palasesta.

Vaatii varmasti taas hieman aikaa nyrjäyttää päänsä blogikirjoittamisen pariin, pois sosiaalisen median nopeatempoisesta ja lyhytsanaisesta tulvasta. Hitaampaa, syvempää, harkitumpaa, ehkä.

Toisaalta tuntuu äärimmäisen vapauttavalta päästää irti sosiaalisesta mediasta. Siitä ajatuksesta, että siellä on oltava voidakseen tehdä sitä tai tätä. Voidakseen olla sitä tai tätä.